Jos jotain en voi ymmärtää, niin vihannesten ja hedelmien dissaamista. Ne ovat niin hyviä! Piristäviä.. eikä niiden jälkeen voi tulla kauheaa, jopa päivän kestävää ähkyä kuten keksitaikinasta... :) Ja ei, en ole satakiloinen. Olen -niin kuin liian moni muukin- käynyt läpi jonkinlaisen anoreksian. Käyn edelleen.. mutta olen ollut vaa'alta poissa jo kaksi viikkoa, mikä on enemmän kuin vuosiin. Tiedän myös, että olen lihonut. Mutta kyllä minä pärjään -minä pärjään vaikka itkisin itseni uneen joka yö viikkokausien jälkeen. Se tosin on hieman turhauttavaa. Siis se, että pärjää yksinkin. Eikö sanota, että ihminen tarvitsee toista ihmistä?

Kerroin jokin aika sitten kaiken ongelmistani, siis aivan kaiken, yhdelle ihmiselle. Me yritimme aloittaa seurustelua mutta siitä ei lopulta tullut mitään. Mietin, johtuiko se vain siitä, että en oikeasti sopinut hänelle vai siitä, että hän tiesi minusta liikaa...

Ongelmista ei tule loppua jos niitä rupeaa märehtimään. En tarkoita, että ikävät ajatukset pitäisi kieltää mutta niitä ei tarkoituksellisesti kannata suurennella. Angstaus on eri asia kuin wanna-be-promlebchilding.. *kokemus puhuu*. Minua inhottaa ajatella, että olisin voinut välttää niin monet pahanoloni tunteet, ellen olisi tuntenut itseäni liian onnelliseksi ja ruvennut miettimään, missä vika. Ja näin karkeasti kirjoitettuna se vieläpä kuulostaa äärettömän typerältä...