Jos jotain en voi ymmärtää, niin vihannesten ja hedelmien dissaamista. Ne ovat niin hyviä! Piristäviä.. eikä niiden jälkeen voi tulla kauheaa, jopa päivän kestävää ähkyä kuten keksitaikinasta... :) Ja ei, en ole satakiloinen. Olen -niin kuin liian moni muukin- käynyt läpi jonkinlaisen anoreksian. Käyn edelleen.. mutta olen ollut vaa'alta poissa jo kaksi viikkoa, mikä on enemmän kuin vuosiin. Tiedän myös, että olen lihonut. Mutta kyllä minä pärjään -minä pärjään vaikka itkisin itseni uneen joka yö viikkokausien jälkeen. Se tosin on hieman turhauttavaa. Siis se, että pärjää yksinkin. Eikö sanota, että ihminen tarvitsee toista ihmistä?

Kerroin jokin aika sitten kaiken ongelmistani, siis aivan kaiken, yhdelle ihmiselle. Me yritimme aloittaa seurustelua mutta siitä ei lopulta tullut mitään. Mietin, johtuiko se vain siitä, että en oikeasti sopinut hänelle vai siitä, että hän tiesi minusta liikaa...

Ongelmista ei tule loppua jos niitä rupeaa märehtimään. En tarkoita, että ikävät ajatukset pitäisi kieltää mutta niitä ei tarkoituksellisesti kannata suurennella. Angstaus on eri asia kuin wanna-be-promlebchilding.. *kokemus puhuu*. Minua inhottaa ajatella, että olisin voinut välttää niin monet pahanoloni tunteet, ellen olisi tuntenut itseäni liian onnelliseksi ja ruvennut miettimään, missä vika. Ja näin karkeasti kirjoitettuna se vieläpä kuulostaa äärettömän typerältä...

 

 

Asun pienessä talossa mieluiten meren rannalla, meren, jossa voi uida ainakin kesäisin ja joka on kaunis ja loputon ja aaltoileva. Ehkä sitten kun kasvan isoksi, se kiltti poika onkin sitä mieltä, että minä olen paras tyttö, jonka hän tuntee ja sitten hän tahtoo seikkailla kanssani ja  sen jälkeen me asetumme taloksi siihen kauniiseen taloon.

Ehkä meillä kummallakin on sitten hyvät työpaikat ja me kummatkin palamme halusta elää ja saada lapsia ja leikkiä kotia. Ehkä.

Ehkä vielä joskus

kun minullakin on aikaa

unohtaa ylpeyteni

myöntää olevani

täsmälleen niin kuin muut

Me löydämme toisemme

ja silloin sinäkin näet

Minä rakastin

kaikkia.